Puhumisesta

Suomalaisissa kansanviisauksissa vaikenemista on pidetty viisauden merkkinä, vaikka ei se tietenkään tarkoita, että hiljaiset ovat todellisuudessa viisaampia. He saattavat olla yhtä tyhmiä kuin hölösuut, mutta tajuavat vain pitää mölyaukkonsa kiinni. Ihailen harvaan puhuvia ihmisiä, joilla on melkein aina sanoessaan painavaa sanottavaa. Tarkoitan siis ihmisiä, jotka puhuvat harkitusti, mutteivat kuitenkaan panttaa sanojaan turhaan, kun tärkeää tai oivaltavaa sanottavaa todella on.

Minä satun kuulumaan näiden arvostamieni ryhmään – aivan sattumalta kai. Enimmäkseen olen harvapuheinen hämäläinen, joka harkitsee sanomisiaan ja ilmentää itseään enemmän teoillaan, mutta toisaalta en identifioidu täysin perihämäläiseen hitauteen, vaan parhaimmillaan olen melko valpas ja oivaltava.

Savolaisiin ja karjalaisiin on perinteisesti liitetty puheliaisuus. Savolaisiin kierous ja sanomisen nokkeluus; karjalaisiin puheen ilmeikkyys ja välittömyys. Itse olen tutumpi varsinais-suomalaisen ja hämäläisen kulttuurin kanssa, koska isäni on Pohjois-Hämeestä ja äitini Ala-Satakunnasta. On minussa varmaan pohjalaista suoruuttakin, koska olen Hämeen ja Pohjanmaan rajalta kotoisin ja Pohjanmaalle juontuu mummon suku. Kaikkiaan maakunta-stereotypiat ovat melko vanhanaikaisia ja huonoja puhekulttuurin selittäjiä nykyään.

Suomessa on arvostettu perinteisesti enemmän tekemistä kuin puhumista. Hyvä ammattimies on todistanut pätevyytensä työnsä tuloksella, esimerkiksi seppä jouhevaksi takomallaan kirveenterällä tai putkimies kunnostamallaan viemäriputkella. Putkimiehen ei ole tarvinnut osata heittää sujuvaa läppää, jos työt ovat tulleet moitteettomasti tehdyiksi. Supliikkeja on pidetty jopa hieman epäilyttävinä ja heidän ammattitaitojaan on voitu kyseenalaistaa.

Kovasti puhuvia ihmisiä ja hyviä puhujia ei pidetä välttämättä kovin uskottavina. Joku tiedemies on uskottavampi, jos hän mutisee ja ynähtelee salaperäisesti niin, että kuulijoiden on arvattava, mitä hän sattui sanomaan. Hyvästä puhujasta kuvitellaan, ettei se välttämättä ole muuten pätevä. Monet eivät esimerkiksi voi uskoa, että Jari Tervo on hyvä kirjailija, koska hän on nokkela suustaan.

Joskus olen huomannut, miten ihanaa hiljaisuus on ja se, ettei tarvitse puhua. Mielestäni - tämän ovat muutkin rekisteröineet - suurempien kaupunkien julkisissa kulkuneuvoissa vallitseva puhumattomuus on todella rentouttavaa. Siellä ei etiketin mukaan edes kuulu puhua. Esimerkiksi Helsingin busseissa useimmat ihmiset vaivaantuvat, jos joku alkaa iskeä juttua heille. Puhujaa pidetään mielisairaana, humalaisena tai maalaisena, joka on tottunut maalla asuessaan juttelemaan kaikille.

Ymmärrän maalaista, koska minuakin maalta kotoisin olevana aikaisemmin ihmetytti ja joskus vieläkin ihmetyttää kaupunkien jurotuskulttuuri. Tämä koodi johtuu kuitenkin siitä, että kaupungissa ei voi moikata joka ihmistä tai jutella jokaiselle ihmisille, koska kauppareissukin kestäisi tällä tavalla ikuisuuden. Kaupungissa ihmiset ovat enimmälti nimetöntä massaa ja melkein kaikki ovat toisilleen tuntemattomia toisin kuin maalla, jossa ”kaikki tuntevat kaikki”.

Itselläni on outoja maneereita puheen suhteen. Olen tajunnut, miksi nautin pitkistä automatkoista yksin tai pitkistä vaelluksista erämaassa. Puhun nimittäin joskus itsekseni, melko hiljaa tosin, ja tuotan tekstiä pakkoliikkeen omaisesti. Enimmäkseen on kyse pohdinnasta joka parhaimmillaan saattaa jatkua tuntikausia.

Kerran kävelin kotipihasta lähtien kymmenen kilometriä metsään enimmäkseen metsäautoteitä pitkin vain sen takia, että saatoin pohtia, miksi suomalaisista on tullut tällaisia suomalaisia. Huomasin vasta pimeän tullessa, että helvetti pitäisi mennä kotiin nukkumaan. Kyseistä pohdintaa kesti noin neljä tuntia. Kun tulin kotiin ääneni oli aivan lopussa, enkä jaksanut puhua kenellekään oikeastaan mitään. Olin tyhjentänyt itseni puheesta.

Minusta puhe ei ole varsinaista puhetta, jos sillä ei ole kuuntelijaa. Tässä tapauksessa kuuntelijoiksi eivät kelpaa metsän eläimet, jotka toisinaan joutuvat puhesaasteeni uhreiksi. Puheesta tulee puhetta, kun puheella on sisältö ja inhimillinen vastaanottaja. Vuorovaikutus on tärkeä puheen elementti.

Parhaimmillaan olen tainnut jutella erään henkilön kanssa yhdeksän tuntia putkeen, välissä tosin oli vessa- ja ruokataukoja. Puheessa käsiteltiin etupäässä sitä, mikä on maailmassa ja ennen kaikkea Suomessa vialla ja miten ne asiat pitäisi korjata. Pientä maailmanparannuspuhetta ja suunnitelmia siis. Puhe olisi jatkunut loputtomiin, ellei arki olisi tullut vastaan. Emme nimittäin millään olisi saaneet aihetta loppuun käsitellyksi.

Nykyään puhe ei enää ole niin merkittävässä roolissa, kun kuvatulva on syrjäyttämässä puheen, joka puolestaan aikoinaan syrjäytti kirjoitetun tekstin ylivallan. Toisaalta puhetta kuulee nykyään ehkä enemmän kuin koskaan. Paikallisradiokanavilla on runsaasti puheripulista kärsiviä pösilöitä, jotka yhdentekevän musiikin väliin höpöttelevät niitä näitä, kertovat säästä ja lukevat juorulehtien palstoja ääneen. Samoin on näitä talkshow-isäntiä.

Jotkut ovat tyhjänjauhamisessa mestareita – jopa niin hyviä, että saavat tyhjän puheensa kuulostamaan mielenkiintoiselta. Harvat kuitenkaan ovat lumoavia verbaaliakrobaatteja ja läpänheittäjiä, ja niinpä tyhjän puhuminen on enimmäkseen nolostuttavaa kuunneltavaa. Puhe on kärsinyt kovasti inflaatiota, sanat eivät enää paina - niillä ole kovin paljoa merkitystä.

Paikallisradioiden ja talkshow:den hölötyskulttuuri on rantautunut työelämään sikäli, että entistä enemmän työelämässä arvostetaan höpötystaitoja. Enää ei riitä ammattitaito, vaan on osattava sujuvasti smalltalkkia ja ennen kaikkea hölötystä. Hiljaisemmat jäävät jalkoihin, jos työelämässä porskuttavat ne, joilla turpa käy, vaikkei todellista asiaa olisikaan.

Tietyt vuorovaikutustaidot ovat välttämättömiä ja sosiaaliset taidot ovat todellakin hyödyllisiä, mutta minusta liika hölötys pilaa työelämää. Hölötyksessä ei nimittäin ole oikeastaan kyse mistään puheesta, vaan neuroottisesta puhetulvasta, jossa hypitään asiastaan toiseen. Puheella ei ole oikeaa sisältöä, vaan se koostuu maneereista ja teknisestä kikkailusta. Tämänlainen toiminta rapauttaa puhekulttuuria.

Minusta perinteinen puhe pitäisi nostaa arvoonsa. Arvostan tarkkaan muotoiltuja lauseita ja teräviä ajatuksia, jotka kulkevat johdonmukaisena ketjuna eteenpäin. Tämä ei tarkoita, etteikö puheessa pitäisi olla mutkia, käänteitä, huipentumia ja kikkoja, koska ne ovat myös välttämättömiä puheen osia. Puhe tarvitsee mausteensa - läppänsä ja muun retorisen kikkailunsa - mutta myös sisältönsä. Välillä saa olla enemmän kikkoja, mutta puhe jää ontoksi ilman sisältöä.