Maaseutu - ahdasmielinen junttila?

Maaseutu ja kaupunki vastakkainasettelu alkaa olla menneen talven lumia. Minusta maaseudulla voi nykyään asua yhtä individualistisesti kuin kaupungissa. Tietty ahdasmielisyys, joka liitetään maaseutuun, on mielestäni suurelta osin menneisyyttä.

Ennen tiiviissä kyläyhteisöissä asuttiin lähekkäin ja seurattiin naapurin menestystä kovin tarkkaan. Tärkeää oli, että oma pelto kasvoi paremmin kuin naapurin ja että omat lapset pärjäsivät koulussa ja töissä paremmin kuin naapurin. Nykyään naapureiden kanssa ei olla useinkaan tekemisissä kuin vain välttämättömissä käytännönasioissa, kuten roskahuollosta sovittaessa jne.

Maaseudulla on toki hieman vähemmän valinnanvaraa kuin suuremmissa kaupungeissa. Pieneltä paikkakunnalta on hankalampi löytää omaa paikkaansa, ellei satu sulautumaan joukkoon riittävän kivuttomasti. Toisaalta nykyään tietoyhteiskunnassa ja nopean liikenteen yhteiskunnassa ei ole sidottu paikkaan, joten maaseutuympäristö ei ole samalla tavalla tukahduttava ja ahdistava nuoren näkökulmasta kuin esimerkiksi joskus 50-luvulla.

Maaseudulla on kieltämättä aika pienet piirit. Sen huomaa kunnallispolitiikasta, jossa on aina samat naamat ja kuviot. Karmeimpia paikkoja ovat nimenomaan pienet kepu-voittoiset kunnat erityisesti jossakin Pohjanmaalla. Siellä ei ole tilaa kovin paljoa uusille ajatuksille eikä toimintatavoille.

Yhteisöt ovat maaseudulla huomattavasti tiiviimpiä, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Maaseudulla ei ole ehkä niin helppo syrjäytyä, koska siellä pidetään silmällä ja tarvittaessa autetaan kaidalle tielle. Toisaalta jotkut pitävät maaseutua liian tapahtumaköyhänä ja tukahduttavana. Yhtä hyvin kaupunki voi olla tukahduttava ja lamauttava virikkeellisyydessään.

Suomi-kuva ja tulevaisuus

Suomi-kuva on kuulemma hieman tahriintunut viime aikoina. Täytyy oikein ihmetellä, mikä helvetin Suomi-kuva? Suomi-kuvasta pitävät hälinää vain muutamat omasta elämästään vieraantuneet tyhjäntoimittajat. Perinteisesti suomalaisille on kyllä ollut tavattoman tärkeää, mitä muut ajattelevat heistä. Puheet Suomi-kuvasta ovat kuitenkin kovin abstrakteja ja vanhanaikaisia. Sellaisia puheita tavallinen jalat maassa elävä ja maailmankansalaisuuteen kasvanut ihminen ei voi ymmärtää.

Imagokonsultit ovat huolissaan siitä, että suomalaiset liikemiehet ottavat tennissukkien ja vyölaukkujen ohella ulkomaan bisnesmatkoille mukaansa myös huonon itsetunnon. Suomalaisten huono itsetunto on mielestäni konsulttien ja luentopellejen keksintöä. Suomalaisen työmiehen ”huonolla itsetunnolla” pystyttämässä luentosalissa on hyvä luennoida hyvän palkkion turvin, kuinka suomalaiset eivät muka osaa smalltalkkia ja kuinka heidän itsetuntonsa kaipaisi pikaista parannusta, jottei Suomi jää jälkijunaan taloudellisessa kilpailussa.

Minusta suomalaisuutta on vuosisatoja määrittänyt rakentava aggressio. Suomi on lukuisien sotien jälkeen rakennettu ”uudelleen” nimenomaan rakentavan aggression voimalla. Suot on raivattu pelloiksi ja pellot viljelty itämään leipää huonojen olosuhteiden uhallakin. Suomen karuissa olosuhteissa ei aikoinaan pärjännyt kukaan tyhjää jauhanut velttoilija, vaan tänne on hakeutunut vahvoja individualisteja. Minusta suomalaisuus on historiallisesti ollut aika paljon yksinpärjäämistä – apua ei ole tarvittu eikä kyselty.

Globaalimmassa maailmassa yhteistyötaidot korostuvat ja niinpä suomalaisille tarjoutuu haasteita. Suomalaisten ei pitäisi luopua omapäisyydestään, mutta toisaalta tiettyä sosiaalista joustavuutta on pakko oppia enemmän. Nuoremmat sukupolvet ovat ehdottomasti valmiimpia vuorovaikutukseen kuin vanhemmat, sikäli asiat ovat menossa oikeaan suuntaan.

Toisaalta uhkana on tietty läpiamerikanisoituminen. Suomella ei ole pitkää historiaa eikä älyttömän vahvaa omaa kulttuuriperintöä, josta ammentaa. Vaikka sitä onkin, se nähdään takapajuisena ja liian maalaisena. Niinpä suomalaisuus korvataan kovin herkästi kansainvälisillä vaikutteilla, jotka ovat kovin yksipuolisesti amerikkalaista pintakulttuuria. Siinä mielessä puheet Suomesta maailman amerikkalaisimpana maana ovat oikeaan osuvia. Vaikutteita pitäisi ammentaa omasta kulttuuriperimästä ja ulkopuolelta laajasti ja syvällisemmin.

Automerkit ja kuskit

Jännä miten eri automerkkeihin liittyy erilaisia mielleyhtymiä. Meikäläinen on polkenut etupäässä kaksilitraista GTI Golffia, joka on sinänsä peruskamaa liikenteessä. Tietyt automerkit lähinnä itä-eurooppalaiset herättävät omituisia aggressioita. Etupäässä halun ohittaa ja jopa kiilata töykeästi. Joskus olen testaillut kuplaa, joka on persoonallinen kulkupeli. Kuplaa ja sen kuskia kunnioitetaan. Lapset tai lapsenmieliset aika usein morjenstavat kuplan kuskille.

Saksalaisista erityisesti Mercedekset herättävät kunnioitusta ja ne autot kierretään kaukaa, jos välttämättä halutaan ohi. ”Mersuja” ei kiilata, koska niillä on jokin arvokas aura ympärillään, vaikka olisivatkin autoina iäkkäämpiä kuin jotkin Samarat esimerkiksi. Lada-Samara ei näytä päässeen huonosta maineestaan kommunistien ja luusereiden autona, vaikka onhan se kulkupelinä mitä mainion ja luotettavin.

Minua ei liikenteessä ärsytä tai huomiotani eivät herätä erityisemmin mitkään merkit. Ärsyynnyn etupäässä typeristä kuskeista. Citymaasturi-kulttuuri ottaa kyllä hiukan aivoon. Citymaasturit ovat autoina aivan käsittämättömiä syöppöjä ja näin muodoin myös saastuttajia. Aika usein niitä ostavat nousukkaat, jotka haluavat jatkaa tiettyä ruumiinelintään. Liikenteessä citymaasturit vievät tilaa ja joskus niiden kuskit haluavat väkisin tunkea ohi testatakseen tehoja tai vaan näyttääkseen, että tehoa löytyy.

Typeristä kuskeista ärsyttävimpiä ovat puskurissa kiinniajajat, jotka vievät ajonautinnon ja keskittymisen lähes kokonaan roikkumalla pitkiä aikoja aivan puskurissa kiinni – usein ilman mitään järkevää syytä.

Pienellä alinopeudella etenevät kuskit ovat myös ikäviä, vaikka heidän kohdalla on kyseessä usein tietty varovaisuus. Tällainen varovaisuus kuitenkin tukkeuttaa liikennettä ärsyttävästi ja pahimmillaan aiheuttaa vaaratilanteita. Yleinen piittaamattomuus liikennesäännöistä ja hyvistä tavoista myös ärsyttää, koska liikenne ei voi toimia kunnolla ja turvallisesti, jos siellä on kusipäitä liikkeellä.

Suomalainen liikennekulttuuri on ehkä pääsemässä maineestaan maailman hurjimpana. Olen kuullut kerrottavan juttua eräästä amerikkalaisrouvasta, joka ajettuaan Turusta Raumalle näki seuraavan viikon painajaisunia hullunkiiltosilmissään ajavista suomalaiskuskeista. Aikanaan Suomen tiet olivat kyllä aikamoisia ralliratoja, joilla ei piitattu mistään säännöistä, mutta nykyään suomalaiset ovat hieman järkeistäneet ajotapojaan.

Ongelmakäyttäytymistä on lähinnä nuorissa kuskeissa, jotka ajavat eniten kolareita. Syinä ovat kokemattomuus, yleinen rajojen etsintä ja se, että autot ovat varsinkin nuorilla miehillä kovin tehokkaita. Monet miehet auto näyttää tekevän lapsiksi. Järki tahtoo unohtua varsinkin, jos takapenkillä on giltsejä, joille on uhmakkaasti näyteltävä kovaa jätkää.

Itsestäni löydän hullun kuskin hyvin harvoin – joskus toki, mutta siinä ei ole kyse näyttämisen halusta, vaan enemmänkin halusta kokeilla rajoja ja leikkiä. Autojen tuunaukset ja kaikenmoinen laittaminen on myös melko vierasta, ja autoihin saa sitä paitsi menemään koko omaisuuden ja kaikki tulot – se on loputon suo.

Kaikkiaan autoiluun liitettävä vapaudentunne on falskia, koska autoja koskevat kaikki fysiikan ja konkreettisen todellisuuden lait, jotka koskevat muitakin kulkupelejä. Liikenteessä on melkoisen kahlittu sääntöihin, tieuriin ja liikenneruuhkiin. Vapaus onkin illuusiota, jota autokauppiaat ovat yrittäneet hyödyntää.