Henki & ruumis

Ruumis on loppujen lopuksi yhtä tärkeä – jopa tärkeämpi - asia kuin henki tässä todellisuudessa ja tässä maailmassa. Humanistisesti suuntautuneiden ja henkisiä arvoja korostavien ihmisten keskuudessa on hieman kyseenalaista retostella urheilutuloksillaan ja väittää, että lopulta ruumiillisuus on aivan perustavanlaatuinen asia tässä todellisuudessa. Arkielämässä ruumiillisuus on jopa tärkeämpi kuin höttöinen käsite ”henki”, koska arki on voittopuolisesti mekaanista ja motorista suorittamista.

Olen mielestäni oikeassa, sillä henki ja ruumis eivät ole vastakohtia, vaan symbioosissa päällekkäin eläviä todellisuuksia. Minua hieman huvittaa sanonta ”henki ruumiin edelle”, koska siinä asetetaan vastakkain kaksi tärkeää asiaa, jotka eivät sulje toisiaan pois, vaan ne tukevat toisiaan. Olen huomannut, että hyvässä ruumiillisessa kunnossa saan paljon enemmän aikaan, olen luovempi ja kaikin puolin hyvässä psyykkisessä vireessä. Huonossa ruumiillisessa kunnossa olen puolestaan sangen alakuloinen ja saamaton nahjus. Huomasin tämän ollessani pari vuotta hunningolla fyysisesti; nyt taas harrastan kuntoilua melko aktiivisesti.

En ymmärrä sitä katsantokantaa, jonka mukaan urheileminen tyhmistää ja vie aikaa älyllisiltä harrastuksilta. Toisaalta kovinkaan monia huippu-urheilijoita ei voi pitää älynjättiläisinä, mutta he ovatkin ääri-ihmisiä, jotka ovat uhranneet elämänsä ruumiin kulttuurille, ja niinpä henki on väistämättä jäänyt ruumiin varjoon. Minusta hyvä fysiikka antaa kuitenkin hyvän pohjan harjoittaa henkistä toimintaa. ”Terve sielu terveessä ruumiissa” onkin minusta niitä harvoja kansanlatteuksia, jotka todella pitävät arkielämässä paikkansa.

Urheilua ja terveyteen – sekä ruumiilliseen että henkiseen – panostamista pidän todella tärkeinä asioina. Pidän fyysistä kyvykkyyttä eräänä ihmisolemusta määrittävänä tekijänä, siksi arvostan hyviä urheilijoita. Fyysisiä taitoja ja fyysistä kuntoa ei saada syntymälahjana, vaikka joillakin on ehkä paremmat edellytykset urheiluun. Esimerkiksi minulla ei ollut perusedellytyksiä pärjätä jääkiekossa ja muissa isojen poikien kamppailulajeissa pienen kokoni vuoksi, mutta tekemällä kaksinkertaisen määrän työtä muihin nähden sain aikaan tuloksia.

En ole missään nimessä pinnallinen, sillä en palvo – mikä vain esimerkkinä mainittakoon – vaikkapa ulkoista koreutta. Minä en pidä ulkonäöllisiä asioita tärkeinä, koska niissä on kyse paljon perinnöllisyydestä. Ulkonäkö on harvoin hankittu ominaisuus, mutta hyvä fyysinen ja henkinen kunto ovat paljolti ankaran ja pitkäjänteisen työn tulosta. Tiettyä perushygieniaa ja jokseenkin hoidettua ulkokuorta on sinänsä hyvä pitää yllä, mutta minusta ulkonäköön panostaminen on silkkaa pinnallisuutta ja pois kaikesta kehittävästä toiminnasta kuten urheilusta ja lukemisesta. Siksi en ole koskaan panostanut ulkonäköön perushygieniaa enempää.

Olen huomannut, että tietyt ihmiset ovat ulkokuorensa puolesta kauniita ja erittäin miellyttäviä, vaikka heidän elämäntapansa ovat kovin epäterveellisiä. Poltetaan ketjussa, ryypätään kohtuuttomasti, ruoka on mitä sattuu roskaruokaa, vitamiinit syödään suoraan purkista, ravataan kauneushoidossa, ei urheilla satunnaisia hyötyliikuntalenkkejä lukuun ottamatta – ja pysytään kauniina ja solakoina kaikesta huolimatta. Jossain vaiheessa heidän fysiikkansa kuitenkin romahtaa pahan kerran, kuten tietysti ihan kaikilla ihmisillä. Tässä yhteydessä en tietystikään halua väittää, että ulkoisesti kauniit olisivat jotenkin pinnallisempia ja tyhmempiä kuin ”rumat” tai tavalliset – enhän minä niin ajattele, pois se minusta, ha ha…

Fyysisyys vaatii kovasti työtä samalla tavalla kuin henkinen sivistys, eikä ihanteellista sivistystä tai fysiikkaa voi koskaan saavuttaa. Nämä ominaisuudet eivät ole mitään pysyviä tiloja: Jos lopettaa urheilemisen, terveelliset elämäntavat ja henkiset harrastukset, äly ja ruumis rappeutuvat. Ruumis - ja älykin tietysti - rappeutuvat iän myötä. Ruumis rapautuu hieman enemmän ja niinpä tietyt henkiset asiat nousevat iän myötä ehkä tärkeimmäksi elämän sisällöksi. Joka tapauksessa ihminen pysyy koko elämänsä sekä fyysisenä että henkisenä olentona, siksi kumpaankin kuntoon on hyvä panostaa.

En ole missään nimessä äly-, terveys- enkä liikuntafasisti, ja minusta ihmiset saavat tehdä itselleen mitä huvittaa. Tämä on hieman kyyninen ja itsekeskeinen katsantokanta, mutta se ei ole missään nimessä minun asia eikä minulta pois, jos joku ei hoida ruumistaan tai älyään.

On tietysti muistettava tietyt ääri-ihmiset, kuten eturivin taiteilijat ja tiedemiehet. Monet heistä ovat eläneet kuin viimeistä päivää, eivätkä he ole juuri panostaneet vaikkapa fyysisyyteen ja terveisiin elämäntapoihin. Einsteinit ja picassot olisivat jääneet ehkä syntymättä tai he olisivat olleet vain harmittomia puuhastelijoita (kuten minä), jos he olisivat olleet innokkaita terveysihmisiä.

Nerous vaatii usein tietyn vaaran ja piittaamattomuuden peruselämän realiteeteista, kuten fyysisestä kunnosta ja ulkonäöstä. Ääri-ihmisiä ja friikkejä tarvitaan, mutta eihän ns. tavalliselle ihmiselle ole eduksi elää kuten Morrison tai Melleri. Siksi on tervettä myöntää, että ihminen on fyysis-henkinen kokonaisuus ja pitää huolta sekä ruumiista että sielusta.

Puhumisesta

Suomalaisissa kansanviisauksissa vaikenemista on pidetty viisauden merkkinä, vaikka ei se tietenkään tarkoita, että hiljaiset ovat todellisuudessa viisaampia. He saattavat olla yhtä tyhmiä kuin hölösuut, mutta tajuavat vain pitää mölyaukkonsa kiinni. Ihailen harvaan puhuvia ihmisiä, joilla on melkein aina sanoessaan painavaa sanottavaa. Tarkoitan siis ihmisiä, jotka puhuvat harkitusti, mutteivat kuitenkaan panttaa sanojaan turhaan, kun tärkeää tai oivaltavaa sanottavaa todella on.

Minä satun kuulumaan näiden arvostamieni ryhmään – aivan sattumalta kai. Enimmäkseen olen harvapuheinen hämäläinen, joka harkitsee sanomisiaan ja ilmentää itseään enemmän teoillaan, mutta toisaalta en identifioidu täysin perihämäläiseen hitauteen, vaan parhaimmillaan olen melko valpas ja oivaltava.

Savolaisiin ja karjalaisiin on perinteisesti liitetty puheliaisuus. Savolaisiin kierous ja sanomisen nokkeluus; karjalaisiin puheen ilmeikkyys ja välittömyys. Itse olen tutumpi varsinais-suomalaisen ja hämäläisen kulttuurin kanssa, koska isäni on Pohjois-Hämeestä ja äitini Ala-Satakunnasta. On minussa varmaan pohjalaista suoruuttakin, koska olen Hämeen ja Pohjanmaan rajalta kotoisin ja Pohjanmaalle juontuu mummon suku. Kaikkiaan maakunta-stereotypiat ovat melko vanhanaikaisia ja huonoja puhekulttuurin selittäjiä nykyään.

Suomessa on arvostettu perinteisesti enemmän tekemistä kuin puhumista. Hyvä ammattimies on todistanut pätevyytensä työnsä tuloksella, esimerkiksi seppä jouhevaksi takomallaan kirveenterällä tai putkimies kunnostamallaan viemäriputkella. Putkimiehen ei ole tarvinnut osata heittää sujuvaa läppää, jos työt ovat tulleet moitteettomasti tehdyiksi. Supliikkeja on pidetty jopa hieman epäilyttävinä ja heidän ammattitaitojaan on voitu kyseenalaistaa.

Kovasti puhuvia ihmisiä ja hyviä puhujia ei pidetä välttämättä kovin uskottavina. Joku tiedemies on uskottavampi, jos hän mutisee ja ynähtelee salaperäisesti niin, että kuulijoiden on arvattava, mitä hän sattui sanomaan. Hyvästä puhujasta kuvitellaan, ettei se välttämättä ole muuten pätevä. Monet eivät esimerkiksi voi uskoa, että Jari Tervo on hyvä kirjailija, koska hän on nokkela suustaan.

Joskus olen huomannut, miten ihanaa hiljaisuus on ja se, ettei tarvitse puhua. Mielestäni - tämän ovat muutkin rekisteröineet - suurempien kaupunkien julkisissa kulkuneuvoissa vallitseva puhumattomuus on todella rentouttavaa. Siellä ei etiketin mukaan edes kuulu puhua. Esimerkiksi Helsingin busseissa useimmat ihmiset vaivaantuvat, jos joku alkaa iskeä juttua heille. Puhujaa pidetään mielisairaana, humalaisena tai maalaisena, joka on tottunut maalla asuessaan juttelemaan kaikille.

Ymmärrän maalaista, koska minuakin maalta kotoisin olevana aikaisemmin ihmetytti ja joskus vieläkin ihmetyttää kaupunkien jurotuskulttuuri. Tämä koodi johtuu kuitenkin siitä, että kaupungissa ei voi moikata joka ihmistä tai jutella jokaiselle ihmisille, koska kauppareissukin kestäisi tällä tavalla ikuisuuden. Kaupungissa ihmiset ovat enimmälti nimetöntä massaa ja melkein kaikki ovat toisilleen tuntemattomia toisin kuin maalla, jossa ”kaikki tuntevat kaikki”.

Itselläni on outoja maneereita puheen suhteen. Olen tajunnut, miksi nautin pitkistä automatkoista yksin tai pitkistä vaelluksista erämaassa. Puhun nimittäin joskus itsekseni, melko hiljaa tosin, ja tuotan tekstiä pakkoliikkeen omaisesti. Enimmäkseen on kyse pohdinnasta joka parhaimmillaan saattaa jatkua tuntikausia.

Kerran kävelin kotipihasta lähtien kymmenen kilometriä metsään enimmäkseen metsäautoteitä pitkin vain sen takia, että saatoin pohtia, miksi suomalaisista on tullut tällaisia suomalaisia. Huomasin vasta pimeän tullessa, että helvetti pitäisi mennä kotiin nukkumaan. Kyseistä pohdintaa kesti noin neljä tuntia. Kun tulin kotiin ääneni oli aivan lopussa, enkä jaksanut puhua kenellekään oikeastaan mitään. Olin tyhjentänyt itseni puheesta.

Minusta puhe ei ole varsinaista puhetta, jos sillä ei ole kuuntelijaa. Tässä tapauksessa kuuntelijoiksi eivät kelpaa metsän eläimet, jotka toisinaan joutuvat puhesaasteeni uhreiksi. Puheesta tulee puhetta, kun puheella on sisältö ja inhimillinen vastaanottaja. Vuorovaikutus on tärkeä puheen elementti.

Parhaimmillaan olen tainnut jutella erään henkilön kanssa yhdeksän tuntia putkeen, välissä tosin oli vessa- ja ruokataukoja. Puheessa käsiteltiin etupäässä sitä, mikä on maailmassa ja ennen kaikkea Suomessa vialla ja miten ne asiat pitäisi korjata. Pientä maailmanparannuspuhetta ja suunnitelmia siis. Puhe olisi jatkunut loputtomiin, ellei arki olisi tullut vastaan. Emme nimittäin millään olisi saaneet aihetta loppuun käsitellyksi.

Nykyään puhe ei enää ole niin merkittävässä roolissa, kun kuvatulva on syrjäyttämässä puheen, joka puolestaan aikoinaan syrjäytti kirjoitetun tekstin ylivallan. Toisaalta puhetta kuulee nykyään ehkä enemmän kuin koskaan. Paikallisradiokanavilla on runsaasti puheripulista kärsiviä pösilöitä, jotka yhdentekevän musiikin väliin höpöttelevät niitä näitä, kertovat säästä ja lukevat juorulehtien palstoja ääneen. Samoin on näitä talkshow-isäntiä.

Jotkut ovat tyhjänjauhamisessa mestareita – jopa niin hyviä, että saavat tyhjän puheensa kuulostamaan mielenkiintoiselta. Harvat kuitenkaan ovat lumoavia verbaaliakrobaatteja ja läpänheittäjiä, ja niinpä tyhjän puhuminen on enimmäkseen nolostuttavaa kuunneltavaa. Puhe on kärsinyt kovasti inflaatiota, sanat eivät enää paina - niillä ole kovin paljoa merkitystä.

Paikallisradioiden ja talkshow:den hölötyskulttuuri on rantautunut työelämään sikäli, että entistä enemmän työelämässä arvostetaan höpötystaitoja. Enää ei riitä ammattitaito, vaan on osattava sujuvasti smalltalkkia ja ennen kaikkea hölötystä. Hiljaisemmat jäävät jalkoihin, jos työelämässä porskuttavat ne, joilla turpa käy, vaikkei todellista asiaa olisikaan.

Tietyt vuorovaikutustaidot ovat välttämättömiä ja sosiaaliset taidot ovat todellakin hyödyllisiä, mutta minusta liika hölötys pilaa työelämää. Hölötyksessä ei nimittäin ole oikeastaan kyse mistään puheesta, vaan neuroottisesta puhetulvasta, jossa hypitään asiastaan toiseen. Puheella ei ole oikeaa sisältöä, vaan se koostuu maneereista ja teknisestä kikkailusta. Tämänlainen toiminta rapauttaa puhekulttuuria.

Minusta perinteinen puhe pitäisi nostaa arvoonsa. Arvostan tarkkaan muotoiltuja lauseita ja teräviä ajatuksia, jotka kulkevat johdonmukaisena ketjuna eteenpäin. Tämä ei tarkoita, etteikö puheessa pitäisi olla mutkia, käänteitä, huipentumia ja kikkoja, koska ne ovat myös välttämättömiä puheen osia. Puhe tarvitsee mausteensa - läppänsä ja muun retorisen kikkailunsa - mutta myös sisältönsä. Välillä saa olla enemmän kikkoja, mutta puhe jää ontoksi ilman sisältöä.

Itsepalvelu-yhteiskunta

Sana ”itsepalvelu” haisee, ja ”palvele itseäsi!” on jo itsessään kovin töykeä kehotus. En pidä itsepalvelu-yhteiskunnasta, koska olen aina ollut harvinaisen töykeä itsepalvelija. Itsepalvelu-yhteiskunnassa tulisinkin yhtenään valittamaan itsepalvelun kehnosta tasosta.

Jos hevosenpuolikasta muistuttavat ja töksäyttelevät kirjastotädit korvataan lainauskoneilla, teen elämäni kestävän lainauslakon. Vaadin saada huonoa palvelua ihmiseltä tai edes jonkinlaista inhimillistä vastakaikua, jos käyn kirjastossa tai lähikaupassa. Koneet eivät voi sitä antaa, koska niiltä puuttuu kaikenlainen lämpö tai ylipäätään inhimillinen olemus. Niiden kanssa ei voi kokea olevansa vuorovaikutuksessa.

Nykyään huoltoasemilla ei ole enää bensapoikia, en tosin niitä ole tajunnut kaivata, koska minun aikanani niitä ei enää ole Suomessa ollut. Kuitenkin pitkän ja yksinäisen automatkan välissä on kiva piipahtaa huoltoasemalla kahvilla ja pullalla ja saada samalla palanen huoltamon kassaneidin hymyä tai nyrpeyttä. Kunhan saa edes jonkinlaisen inhimillisen yhteyden, vaikka elämäänsä kyllästyneen karvaisen ämmän nyrpeyden. Sekin riittää mainiosti keventämään sisäistä tyhjyyttä.

Itsepalvelu on suuresti vierastamani sana. Omien käsien lämpö, siihen ei kannata turvautua, jos ne kädet ovat kylmät murhaajan kädet. Itsepalvelu edustaa yksinpärjäämistä ja toisaalta itsepalvelu-yhteiskunta kertoo kaiken inhimillisen lämmön tyhjentämisestä taloudellisen tehostamisen hyväksi.

Se kirjastotäti on helvetin suuri kustannus nyky-yhteiskunnalle (niin sen vaan väitetään olevan!), vaikka hänen palkkansa onkin paska - koska hänen työnsä ei ole tuottavaa. Tuottavuus on päivän sana ja se on kaikki mikä merkitsee, siksi olemme tässä tilassa.

Kaikkea tuottamatonta toimintaa ei voi kuitenkaan tyhjentää eikä korvata. Esimerkiksi opettajia ei voi helposti korvata koneilla, koska oppiminen ihanteellisimmillaan perustuu dialogiin ja kunnioitukseen oppilaiden ja opettajan välillä. Se on perus-inhimillistä toimintaa eli vuorovaikutusta. Tästä ihanteesta suomalaisessa koulujärjestelmässä tosin ollaan kaukana. Kuitenkaan ihmisiä ei voi loputtomiin korvata koneella ja automatisointia ei voi loputtomiin jatkaa. Ollaanko jo rajalla vai yli?

Kuntosalilla käyvät ihmiset

Olen harrastanut hieman kenttätutkimusta käydessäni kuntosalilla. Enimmäkseen käyn salilla tietysti kuntoilumielessä, mutta toisaalta on muistettava lajin sosiaalinen ulottuvuus. Treenaus ei ole minulle niin tärkeää, että sulkisin aistejani muulta kuin kuntoilulta.

Salilla on pullistelijoita, jotka haluavat näyttää kehoaan. Heille tärkeintä ovat salilla käynnin ulkoiset vaikutukset kehoon ja ulkonäköön. He käyttävät usein paljastavia shortseja ja hihattomia t-paitoja myös salin ulkopuolella.

Aika usein tällaisilla ihmisillä on jokin nuoruuden trauma ruumiistaan. Heitä on voitu haukkua vaikkapa luuviuluiksi tai mikkihiiriksi, ja niinpä he haluavat kasvattaa itsestään rotevampia ja kovempia, jottei enää tarvitse kuunnella vittuilua. Tämä on aika miehinen koulukunta, jonka eräänä tavoitteena lienee itsevarmuuden hankkiminen ja sitä kautta he uskovat pärjäävänsä kenties paremmin naismaailmassa.

Toisaalta salilla on ihmisiä, jotka käyvät siellä enimmäkseen sosiaalisuuden takia. Heille on usein mukana kavereita, joiden kanssa vaihtavat jatkuvasti sanomisia. Jos heillä ei ole kavereita, he pyrkivät juttelemaan ihan minkä tahansa tekosyyn varjolla tuntemattomillekin. Se voi olla rasittavaa, jos haluaa keskittyä treeniin. Toisaalta joskus kaipaa yksinäisyyteen helpotusta tai on muuten niin sosiaalisella tuulella, että lähtee jutusteluun innokkaana mukaan.

Salilla näkee myös himotreenaajia, joille kaikki kaikessa on kova treeni ja kasvanut lihaskunto. He tulosurheilevat, ja sivuseikkoja ovat treenin ulkonäölliset vaikutukset kehoon tai lajin sosiaalinen puoli. Heitä kiinnostavat kovemmat tulokset penkissä, kyykyssä, tempauksessa jne. Heille on tärkeää toistojen oikeaoppisuus ja kaikkinensa harrastus näyttää ulkopuoliseen silmiin kovin totiselta lisäravinteineen ja tiukkoine rutiineineen.

Huvittavana tyyppinä voi kenties pitää kuntoiluhumalassa olevaa ihmistä, jolla ei välttämättä ole paljoa urheilutaustaa. Kuntoilukärpänen vain on päässyt puraisemaan ja siksi ollaan todella innoissaan punttitreenistä. Heidän innostuksensa loppuu aika usein kuin seinään, jos alkaa tulla vastoinkäymisiä tai alkuinnostus muuten lopahtaa.

Eräs salilla kävijätyyppi ovat kohtuukäyttäjät, jotka käyvät salilla ensisijaisesti kuntoilun, terveyden ja osittain myös sosiaalisuuden takia. He käyvät salilla säännöllisesti, muttei salilla käynti määritä heidän elämäänsä kuin yhdeltä osalta. Se on etupäässä rauhoittumista ja terveyden ylläpitoa arjen lomassa.

Kaikkinensa kuntosalilla näkee lukuisia ihmistyyppejä, ja lajin harrastamisen syyt voivat olla kovin moniselitteisiä. Nykyään ei pidä paikkaansa lainkaan sekään stereotypia, että salilla kävijät ovat etupäässä aivottomia juntteja ja pullistelijoita. Ihmiskirjo on niin runsas, ettei sitä voi stereotypioilla selittää.

Poikamieselämästä - yleensä

Poikamieselämä on kovin aliarvostetussa asemassa kaunokirjallisuudessa tai ainakin olen lukenut siitä hyvin vähän kuvauksia. Enemmän törmää kaikenlaisiin keski-iän kriiseihin ja parisuhde-höttöön. Poikamiehet ovat kaikesta huolimatta ihanteellisia kohteita kaunokirjallisuudelle. Asenne poikamieselämässä on se, että kaikesta on päästävä mahdollisimman vähällä vaivalla, vaikka se tuottaisi kuinka paljon tahansa vaivaa.

Nuorten miesten mielikuvitusta voi vain ihailla, kun on kyse esimerkiksi tiskauksen ja siivouksen välttelemisestä. Astioita ei tarvitse pestä, koska ne voi jättää esimerkiksi pakkaseen ja sitten raapia kaikki lika pois. Pesemättömistä astioista voi syödä ruokamyrkytyksenkin uhalla. Roskista ei tarvitse tyhjentää ennen kuin korista tulvivat roskat estävät huoneessa liikkumisen. Siivousta ei kannata tehdä ennen kuin pölyt alkavat aiheuttaa tukehtumisreaktioita kämpässä.

Nyrkkisääntönä on se, että hommia ei tarvitse tehdä ennen kuin ne on aivan välttämätöntä tehdä. Kotona äidin helmoissa oli siivottava ja tiskattava melkein kerran viikossa ja myöhemmin tossun alla samassa tahdissa, mutta omillaan ei tarvitse tehdä mitään turhaa ja voi keskittyä oleelliseen eli huolettomaan poikamieselämään.

Ulkopuoliseen silmään ja nenäänkin poikamieskämpät vaikuttavat kuvottavilta. Kaljan, sperman, hien ja maatuneiden ruoanjätteiden haju löyhkää jo ovelle ja sekamelska ei anna rauhaa, mutta varsinainen kämpän sydän sykkii lämpimänä. Toiminta keskittyy sohvan television, tietokoneen ja jääkaapin hollille. Niiden ympärillä on romuvuoria elämän merkkinä. Kämpässä näyttää siltä, että siellä eletään yhtä elämän kiihkeintä ja väkevintä vaihetta. Koskaan ihminen ei ole yhtä vapaa ja huoleton.

Junttikansaako?

Suomalaisia haukutaan usein junteiksi – aivan kuin tämä kansa olisi yhdestä puusta veistettyä. Aivan piruuttani käsittelen usein näitä stereotypioita sellaisinaan ja kärjistän itsekin.

Ensimmäinen asia, josta nalkutetaan, on pukeutuminen. Yleisimago pukeutumisessa on kahiseva ja hieltä haiseva tuulipuku, joka edustaa vaatteena äärimmäistä käytännöllisyyttä. Tuulipuvulla ei ole sukupuolta, eikä siinä ole hiventäkään seksiä. Se on älyttömän mukava päällä, muttei välttämättä esteettinen.

Juomatavat ovat kuulemma sivistyneeseen keskieurooppalaiseen tissutteluun verrattuna moukkamaiset. Aika ronskit juomatavat ovat perintöä maalaisajoilta jolloin oli tapana vetää kunnon perseet silloin harvoin, kun viinaa oli tarjolla. Maalais-Suomessa perseiden heittämistä olalle ei pidetty häissä eikä hautajaisissakaan lainkaan pahana tapana, vaan pikemminkin tavoiteltavana asiana.

Aina mainitaan myös se huono itsetunto. Minusta tämä ”huono itsetuntoinen” kansa on sympaattista, jos vertailukohdaksi otetaan ylimieliset ja snobistiset ranskalaiset, muodolliset ja kuivat saksalaiset, melodramaattiset italialaiset ja mitä niitä stereotypioita onkaan eri kansallisuuksista.

Suomalaisten ”huono itsetunto” ei ole varsinaisesti huonoa itsetuntoa, vaan pikemminkin vaatimatonta ja hiljaista itsevarmuutta, jonka avulla suomalaiset ovat tehneet paljon urotöitä. Urotyöt ovat enimmäkseen näkymätöntä arkista sankaruutta, joka ei tule rekisteröidyksi sankaruusmitaleina, vaan aivan vaatimatonta työtä, jota tavalliset naiset ja miehet tekevät.

Pillurallikulttuuri kunniaan

Nuorten miesten pillurallia on ilo seurata, vaikka toisinaan se käy hermoon. Suhtaudun näihin pillurallikuskeihin hyväntahtoisella ymmärryksellä. Enemmän meikäläistä ärsyttävät oikeat ökyautot, joilla yritetään osoittaa omaa ylemmyyttään ja varakkuutta.

Nuorten kohdalla on kyse vielä leikistä, hauskapidosta ja rajojen kokeilusta vaatimattomissa puitteissa. Se aito ilo ja uhma autonratissa on piristävää, jos sitä vertaa vanhempien ja järkevämpien suhtautumiseen autoon vain välineenä, jolla pääsee paikasta a paikkaan b.

Pilluralli on saanut nimensä luultavasti siitä, että autonromua revittelemällä yritetään tehdä vaikutusta toiseen sukupuoleen. Naisen asemaan tässä on melko vaikea asettua, mutta en usko heidän lämpenevän kovaääniselle moottorin mökellykselle mitenkään erityisesti. Toisaalta rajuimman menopelin omistaja on kingi nuorten miesten keskuudessa, ja mutkan kautta se vaikuttaa menestykseen myös naismaailmassa kaiketi.

Ihmettelen, miten joillakin on pokkaa esitellä tuunattuja rotiskojaan, joita tuskin autoiksi voi kutsua, keskellä kylän raittia. Korvanopat, nostettu perä, omatekoiset tummennukset ja poppivehkeet, jotka pauhaavat täysillä. Meikäläistä ei saisi teinicorollan kyytiin kovin helposti. En ainakaan kehtaisi sellaisen rattiin.

Hauskaa seurata sitä, kun kotterot ovat kertyneet vaikkapa torille ja niiden kuskit puhuvat toisilleen avatun ikkunan läpi. Takapenkillä on kavereita kaljahöyryissä ja omien sanojensa mukaan he bilettävät ihan kybällä. Tunnelma on katossa, mutta römpelöä olisi vielä saatava.

Laatikkomaisuus ja äänekkyys autoon kokoon suhteutettuna luo väkisinkin koomisen tunnelman, jos auto on näkyvällä paikalla pienessä taajamassa, jossa on tuskin muuta liikennettä. Toisaalta revitetyn moottorin ulina on hyvin inhimillinen ääni. Se on nuoren miehen ahdistuksen ja uhon symboli. Pillurallinajo on elämänmakuista kulttuuria, josta on elitismi kaukana.

Maaseutu - ahdasmielinen junttila?

Maaseutu ja kaupunki vastakkainasettelu alkaa olla menneen talven lumia. Minusta maaseudulla voi nykyään asua yhtä individualistisesti kuin kaupungissa. Tietty ahdasmielisyys, joka liitetään maaseutuun, on mielestäni suurelta osin menneisyyttä.

Ennen tiiviissä kyläyhteisöissä asuttiin lähekkäin ja seurattiin naapurin menestystä kovin tarkkaan. Tärkeää oli, että oma pelto kasvoi paremmin kuin naapurin ja että omat lapset pärjäsivät koulussa ja töissä paremmin kuin naapurin. Nykyään naapureiden kanssa ei olla useinkaan tekemisissä kuin vain välttämättömissä käytännönasioissa, kuten roskahuollosta sovittaessa jne.

Maaseudulla on toki hieman vähemmän valinnanvaraa kuin suuremmissa kaupungeissa. Pieneltä paikkakunnalta on hankalampi löytää omaa paikkaansa, ellei satu sulautumaan joukkoon riittävän kivuttomasti. Toisaalta nykyään tietoyhteiskunnassa ja nopean liikenteen yhteiskunnassa ei ole sidottu paikkaan, joten maaseutuympäristö ei ole samalla tavalla tukahduttava ja ahdistava nuoren näkökulmasta kuin esimerkiksi joskus 50-luvulla.

Maaseudulla on kieltämättä aika pienet piirit. Sen huomaa kunnallispolitiikasta, jossa on aina samat naamat ja kuviot. Karmeimpia paikkoja ovat nimenomaan pienet kepu-voittoiset kunnat erityisesti jossakin Pohjanmaalla. Siellä ei ole tilaa kovin paljoa uusille ajatuksille eikä toimintatavoille.

Yhteisöt ovat maaseudulla huomattavasti tiiviimpiä, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Maaseudulla ei ole ehkä niin helppo syrjäytyä, koska siellä pidetään silmällä ja tarvittaessa autetaan kaidalle tielle. Toisaalta jotkut pitävät maaseutua liian tapahtumaköyhänä ja tukahduttavana. Yhtä hyvin kaupunki voi olla tukahduttava ja lamauttava virikkeellisyydessään.

Suomi-kuva ja tulevaisuus

Suomi-kuva on kuulemma hieman tahriintunut viime aikoina. Täytyy oikein ihmetellä, mikä helvetin Suomi-kuva? Suomi-kuvasta pitävät hälinää vain muutamat omasta elämästään vieraantuneet tyhjäntoimittajat. Perinteisesti suomalaisille on kyllä ollut tavattoman tärkeää, mitä muut ajattelevat heistä. Puheet Suomi-kuvasta ovat kuitenkin kovin abstrakteja ja vanhanaikaisia. Sellaisia puheita tavallinen jalat maassa elävä ja maailmankansalaisuuteen kasvanut ihminen ei voi ymmärtää.

Imagokonsultit ovat huolissaan siitä, että suomalaiset liikemiehet ottavat tennissukkien ja vyölaukkujen ohella ulkomaan bisnesmatkoille mukaansa myös huonon itsetunnon. Suomalaisten huono itsetunto on mielestäni konsulttien ja luentopellejen keksintöä. Suomalaisen työmiehen ”huonolla itsetunnolla” pystyttämässä luentosalissa on hyvä luennoida hyvän palkkion turvin, kuinka suomalaiset eivät muka osaa smalltalkkia ja kuinka heidän itsetuntonsa kaipaisi pikaista parannusta, jottei Suomi jää jälkijunaan taloudellisessa kilpailussa.

Minusta suomalaisuutta on vuosisatoja määrittänyt rakentava aggressio. Suomi on lukuisien sotien jälkeen rakennettu ”uudelleen” nimenomaan rakentavan aggression voimalla. Suot on raivattu pelloiksi ja pellot viljelty itämään leipää huonojen olosuhteiden uhallakin. Suomen karuissa olosuhteissa ei aikoinaan pärjännyt kukaan tyhjää jauhanut velttoilija, vaan tänne on hakeutunut vahvoja individualisteja. Minusta suomalaisuus on historiallisesti ollut aika paljon yksinpärjäämistä – apua ei ole tarvittu eikä kyselty.

Globaalimmassa maailmassa yhteistyötaidot korostuvat ja niinpä suomalaisille tarjoutuu haasteita. Suomalaisten ei pitäisi luopua omapäisyydestään, mutta toisaalta tiettyä sosiaalista joustavuutta on pakko oppia enemmän. Nuoremmat sukupolvet ovat ehdottomasti valmiimpia vuorovaikutukseen kuin vanhemmat, sikäli asiat ovat menossa oikeaan suuntaan.

Toisaalta uhkana on tietty läpiamerikanisoituminen. Suomella ei ole pitkää historiaa eikä älyttömän vahvaa omaa kulttuuriperintöä, josta ammentaa. Vaikka sitä onkin, se nähdään takapajuisena ja liian maalaisena. Niinpä suomalaisuus korvataan kovin herkästi kansainvälisillä vaikutteilla, jotka ovat kovin yksipuolisesti amerikkalaista pintakulttuuria. Siinä mielessä puheet Suomesta maailman amerikkalaisimpana maana ovat oikeaan osuvia. Vaikutteita pitäisi ammentaa omasta kulttuuriperimästä ja ulkopuolelta laajasti ja syvällisemmin.

Automerkit ja kuskit

Jännä miten eri automerkkeihin liittyy erilaisia mielleyhtymiä. Meikäläinen on polkenut etupäässä kaksilitraista GTI Golffia, joka on sinänsä peruskamaa liikenteessä. Tietyt automerkit lähinnä itä-eurooppalaiset herättävät omituisia aggressioita. Etupäässä halun ohittaa ja jopa kiilata töykeästi. Joskus olen testaillut kuplaa, joka on persoonallinen kulkupeli. Kuplaa ja sen kuskia kunnioitetaan. Lapset tai lapsenmieliset aika usein morjenstavat kuplan kuskille.

Saksalaisista erityisesti Mercedekset herättävät kunnioitusta ja ne autot kierretään kaukaa, jos välttämättä halutaan ohi. ”Mersuja” ei kiilata, koska niillä on jokin arvokas aura ympärillään, vaikka olisivatkin autoina iäkkäämpiä kuin jotkin Samarat esimerkiksi. Lada-Samara ei näytä päässeen huonosta maineestaan kommunistien ja luusereiden autona, vaikka onhan se kulkupelinä mitä mainion ja luotettavin.

Minua ei liikenteessä ärsytä tai huomiotani eivät herätä erityisemmin mitkään merkit. Ärsyynnyn etupäässä typeristä kuskeista. Citymaasturi-kulttuuri ottaa kyllä hiukan aivoon. Citymaasturit ovat autoina aivan käsittämättömiä syöppöjä ja näin muodoin myös saastuttajia. Aika usein niitä ostavat nousukkaat, jotka haluavat jatkaa tiettyä ruumiinelintään. Liikenteessä citymaasturit vievät tilaa ja joskus niiden kuskit haluavat väkisin tunkea ohi testatakseen tehoja tai vaan näyttääkseen, että tehoa löytyy.

Typeristä kuskeista ärsyttävimpiä ovat puskurissa kiinniajajat, jotka vievät ajonautinnon ja keskittymisen lähes kokonaan roikkumalla pitkiä aikoja aivan puskurissa kiinni – usein ilman mitään järkevää syytä.

Pienellä alinopeudella etenevät kuskit ovat myös ikäviä, vaikka heidän kohdalla on kyseessä usein tietty varovaisuus. Tällainen varovaisuus kuitenkin tukkeuttaa liikennettä ärsyttävästi ja pahimmillaan aiheuttaa vaaratilanteita. Yleinen piittaamattomuus liikennesäännöistä ja hyvistä tavoista myös ärsyttää, koska liikenne ei voi toimia kunnolla ja turvallisesti, jos siellä on kusipäitä liikkeellä.

Suomalainen liikennekulttuuri on ehkä pääsemässä maineestaan maailman hurjimpana. Olen kuullut kerrottavan juttua eräästä amerikkalaisrouvasta, joka ajettuaan Turusta Raumalle näki seuraavan viikon painajaisunia hullunkiiltosilmissään ajavista suomalaiskuskeista. Aikanaan Suomen tiet olivat kyllä aikamoisia ralliratoja, joilla ei piitattu mistään säännöistä, mutta nykyään suomalaiset ovat hieman järkeistäneet ajotapojaan.

Ongelmakäyttäytymistä on lähinnä nuorissa kuskeissa, jotka ajavat eniten kolareita. Syinä ovat kokemattomuus, yleinen rajojen etsintä ja se, että autot ovat varsinkin nuorilla miehillä kovin tehokkaita. Monet miehet auto näyttää tekevän lapsiksi. Järki tahtoo unohtua varsinkin, jos takapenkillä on giltsejä, joille on uhmakkaasti näyteltävä kovaa jätkää.

Itsestäni löydän hullun kuskin hyvin harvoin – joskus toki, mutta siinä ei ole kyse näyttämisen halusta, vaan enemmänkin halusta kokeilla rajoja ja leikkiä. Autojen tuunaukset ja kaikenmoinen laittaminen on myös melko vierasta, ja autoihin saa sitä paitsi menemään koko omaisuuden ja kaikki tulot – se on loputon suo.

Kaikkiaan autoiluun liitettävä vapaudentunne on falskia, koska autoja koskevat kaikki fysiikan ja konkreettisen todellisuuden lait, jotka koskevat muitakin kulkupelejä. Liikenteessä on melkoisen kahlittu sääntöihin, tieuriin ja liikenneruuhkiin. Vapaus onkin illuusiota, jota autokauppiaat ovat yrittäneet hyödyntää.