Sodasta

Tässä jokin aika sitten eräs tuttu vinkui, että vittuku mulla on tylsää, mä haluun sotimaan Irakiin. Se saattoi olla vain läppä kuten olikin, mutta siitä löytyy aasinsilta itse asiaan eli:

Minusta nykyihmisillä, jotka ovat kokeneet sotaa vain tv-uutisista, elokuvista ja räiskintäpeleistä, on aivan valheellinen kuva sodan todellisuudesta. Kukaan ei halua sotia ellei se ole ainoa vaihtoehto, siksi jenkeissä armeijaan värväytyy järjestään yhteiskunnan ulkopuolella olevia, alemman yhteiskuntaluokan ihmisiä, joilla ei ole oikeastaan mitään menetettävää.

Itseäni kuvottavat eniten sotahullut, joilla ei ole useinkaan mitään käsitystä sotatilanteesta eikä heillä tunnu olevan järjen hiventäkään – vain posketon uho. Sodat pitäisi pystyä ratkaisemaan neuvotteluilla ja taitavalla diplomatialla, aivan kuten kaikki tappelut pitäisi pystyä välttämään puhumalla. Sotaa ei pidä ihannoida, koska sota on helvetillisimpiä kokemuksia. Se nimittäin tuhoaa ihmisiä – jopa kokonaisia kansakuntia - sekä fyysisesti että henkisesti.

Minusta sotahullut ovat kaikkein suurimpia pelkureita tositilanteessa. ”Parhaiten”, vähimmin vaurioin sodasta selviävät mielestäni ne, jotka osaavat suhtautua sotaa täysin käytännöllisesti ilman uhoa ja vihaa. Sota on järjetöntä, mutta jos oma valtio jossain onnettomassa todellisuudessa ajautuu sotaan, siellä on yritettävä selvitä päivä kerrallaan.

Suomi joutuu tuskin koskaan sotaan. Jos Suomi joutuukin sotakentäksi, kyseessä lienee jokin maailmanlaajuinen konflikti, jossa käytetään varmasti myös ydinaseita. Vuosi -39 on historiaa ja sen kaltainen sotatilanne on erittäin epätodennäköinen nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Itse olen kuullut lukuisia sotajuttuja talvi- ja jatkosodasta. Olen tietysti lukenut ja kuullut ihan veteraanien kertomana. Sellainen yleinen vaikutelma on jäänyt, että sinne rintamalle mentiin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Siellä yritettiin parhaan mukaan selvitä hengissä päivä kerrallaan ja auttaa kaveria.

Sodat yhdistävät kansakuntaa, ja sehän oli ainoa keino pienellä kansakunnalla selvitä. Monien paras nuoruus kului sotiessa ja rintamalle osan elämä päättyi lopullisesti. Moni sai loppuelämäkseen traumoja, vammoja ja tuskaa. Vaikka Suomelle ei valtiona käynyt kovin huonosti, ihmiset joutuivat kärsimään tavattomasti.

Itse en tiedä minkälaista sota on todellisuudessa, vaikka minut on koulutettu sotimaan ja selviämään hengissä sotatilanteessa. En edes halua tietää, koska tietääkseen on käytävä läpi se sodan helvetillinen todellisuus.

Töllötin = turhake?

En varsinaisesti katso tv:tä, koska minusta televisiosta ei tule mitään oikeasti hyvää ohjelmaa ja parhaatkin ohjelmat (dokumentit ja uutiset) ovat aika keskinkertaisia informaatioarvoltaan painettuun sanaan ja hyvään kirjaan verrattuna. Esimerkiksi television uutisista ei jää mieleen kuin korkeintaan sen verran kuin mitä on keskivertosanomalehdessä etusivulla - otsikot ja lyhyet ingressit ehkä korkeintaan. Siksipä luen uutiset mieluummin lehdestä, koska tv-uutiset ovat kuvatulvapuuroa, joka valahtaa tajunnasta juuri mitään sinne jättämättä.

Mikään absolutisti en television suhteen ole, sillä saatan joskus silmäillä tv:tä, jos se on auki. Ruoanteon taustalla tai vaikka kavereiden kanssa oleskellessa tv toimii semmoisena tiettynä tunnelman luojana, vaikka sitä ei varsinaisesti – ainakaan keskittyneesti – tuijotella. Välillä sen sisältöä kommentoidaan vähän puolihuolimattomasti, mutta siinäpä se. Tv toimii siis vähän samanlaisena taustamölynä kuin radiokin.

Minusta tv-sarjat ovat formaattisarjoja kaikki – jopa parhaatkin. Itse en enää pääse tv-sarjoihin kovin helposti sisään, koska olen unohtanut muutaman vuoden katselemattomuuden jälkeen kaavan, jolla melkein kaikki tv-sarjat on rakennettu. Tv-todellisuudella ja varsinkin tv-sarjojen todellisuudella on todella vähän jos lainkaan tekemistä ”oikean” arkitodellisuuden kanssa, eikä niistä näin ollen voi oppia juuri mitään.

Vaikka tv-sarjoissa käsitellään kaikkea ihmissuhdehuttua, en voi tunnistaa niistä juuri mitään tilanteita, joita oikeassa elämässä esiintyy. Tv-sarjat ovat siis aika kaukana tavallisesta elämästä ja varsinkin arjesta. En siis ota kantaa, onko se hyvä vai huono asia, mutta tämä asia varmaan selittää tv-sarjojen suosion. Ne tarjoavat ihmisille todellisuuspakoa ja arkielämän murheet unohtuvat näin hetkeksi.

Pidän kyllä tv:tä tietyllä tavalla arvokkaana, koska se on ikkuna kulttuuriin, josta käsin ohjelmat on luotu. Siksi katson ulkomailla hotelleissa aina tv:tä, koska se antaa tietyn ensivaikutelman kulttuurista, johon olen tutustumassa tai jonka ympäröimänä olen. Kotimaan tv:tä ei näin ollen kannata mielestäni katsoa, koska elän siinä kulttuurissa ja se on käynyt kohtalaisen tutuksi.

Minusta tv lisää ihmisen älyllistä passiivisuutta, ja siksi tartun paljon mieluummin kirjaan, koska kirjaa lukiessa on ponnisteltava enemmän, eikä voi vain heittäytyä kuva- ja äänitulvan sokaisemaksi. Tv on ehkä tuhonnut tiettyjen ihmisten herkkyyttä eläytyä ja ottaa vastaan viestejä, koska tv-ohjelmat tarjoavat passiivista korvike-eläytymistä, jos vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi kirjallisuus tai vaikka urheilu, joka on luonteeltaan aktiivisuutta ja aloitteellisuutta kehittävää toimintaa.

Television katsomiseen saa myös tuhottua aikaa tavattomasti, jos sattuu olemaan koukussa joihinkin ohjelmiin. Itse en ole koskaan pystynyt sovittamaan ”aikataulujani” tv-ohjelmien mukaan, siksi kaikki sarjat ovat jääneet seuraamatta. Olen liian hajamielinen aikojen suhteen tai sitten on meneillään jotain kehittävämpää tekemistä.

Näin ollen olenkin päättänyt jättää tv:n lähes kokonaan. Tv-sarjoja en seuraa, paitsi joskus olen saattanut pari jaksoa nähdä. Enkä ole perillä minkään sarjan juonenkäänteistä – ellei joku kaveri ole kertonut. Olisin kyllä aivan valmis luopumaan tv:n tarjonnasta tykkänään, jos olisi pakko. Ei haittaisi elämääni.

Isänmaallisuus ja kansallisromantiikka

Isänmaallisuus ja kansallisuusromantiikka ovat pohdituttaneet useasti. Mitä isänmaallisuus merkitsee siis minulle?

Isänmaallisuus on usein miten juhlapuheiden abstrakti käsite, josta on hankala saada kiinni. Itsessäni en tunnista isänmaallisuutta, jos sillä tarkoitetaan militarismia, absoluuttista samaistumista suomalaisiin ja Suomen itsenäisyyden sekä kansakunnan edun nostamista kaiken edelle.

Toisinaan olen taipuvainen pitämään kansakuntia kuviteltuina yhteisöinä, kuten Benedict Andersson. Hyväksyn tietysti Suomen valtion edun, koska kaikki valtiot ajavat itsekkäästi etujaan, mutta nykyään kansallisvaltio ei taida olla paras mahdollinen hallinnollinen yksikkö, mm. siksi olemme EU:ssa.

Jaan isänmaallisuuden terveeseen ja sairaaseen. Minusta sairaaseen tai ainakin epäilyttävään isänmaallisuuteen kuuluu rasismi ja oman kansakunnan etnisten ryhmien pitäminen muita etnisiä ryhmiä parempina. Lisäksi sairasta isänmaallisuutta edustavat kiihkonationalistiset piirteet, kuten militarismi.

Epäilyttäväksi isänmaallisuuden ilmenemismuodoksi lasken Suomen tapauksessa patavanhoillisen "koti, uskonto, isänmaa" -ajattelun. Hyväksyn päivitetyn version tuosta, siis jos kodilla tarkoitetaan yksityisyyden kunnioittamista, uskonnolla mielipiteen- ja uskonnonvapautta ja isänmaalla Suomen kansalaisten etua.

Vierastan hiukan myös tällaista tyhjää isänmaallisuutta, joka ilmenee veteraanien palvomisena (heitä toki täytyy tukea ja muistaa) ja suomalaisten urheilijoiden saavutusten ylistämisenä – niin urheiluhullu ja sotilaallinen kuin olenkin. Minulle on käytännössä aivan sama, mitä joku Mika Myllylä on "saavuttanut" lykkimällä itseään eteenpäin kepeillä seisten lasikuitupalojen päällä.

Samaten ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla seurataan rinkiä kaahaavan pösilön eli Räikkösen edesottamuksia. Enpä näe mieltä myöskään väkivaltaisessa pelissä, jossa lätkitään mustaa kumista esinettä ja yritetään saada sitä häkkyrän sisään, vaikka entinen lätkänpelaaja olenkin ja vieläkin tykkään lyödä lätkää.

Vierastan hieman tätä uus-isänmaallisuutta ja yltiöpatriotismia, joka on ilmennyt mm. Adolf Ehnroothin palvomisena ja kohonneena maanpuolustusintona, vaikka olen tietysti vankasti kotimaisen asevelvollisuuden ja armeijan takana. Kaikkein huvittavin esimerkki uudesta hurraaisänmaallisuudesta oli se, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja Adolf raahattiin pukukoppiin huutamaan isänmaallisia korulauseita.

Olen myös kavahtanut niinkin viattoman ja ihanteellisen liikkeen kuin partion paatoshenkeä. Kerran meinasin tukehtua kahviini seuratessani partiomarssia, jossa partiolaiset etenivät tiukkana muotona johtajan antaessa käskyjään kuin upseeri. Juhlapuheet olivat tietysti kuin jostain Suojeluskuntien käsikirjasta eli tyypillistä hurraa-isänmaallisuutta.

Tervein isänmaallisuus on mielestäni kotiseuturakkautta, joka on kohdennettua isänmaan rakkautta, ja suomalaisen kulttuurin suosimista. Kotiseutuun kiintyminen ja vaikkapa kotimaisen kirjallisuuden tukeminen ja lukeminen on konkreettisempi teko isänmaan puolesta kuin vaikkapa hatara ja ahdasmielinen "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelu, puhumattakaan rasistisesta ajattelusta.

Suomalaisen kulttuurin tukeminen voi olla myös kotimaan-matkailua, kotimaan kulttuuritapahtumissa ja kohteissa vierailua sekä myös kotimaisten tuotteiden suosimista. Olen itse sen verran kansallis-romantikko, että matkailen myös kotimaassa siinä missä ulkomailla. Siinä mielessä olen outolintu sukupolvessani, joka haluaa mahdollisimman kauas eikä läheskään kaikki tunne kunnolla edes kotimaansa kamaraa.

Oma isänmaallisuuteni on ennen kaikkea suomalaisen luonnon ihannoimista. Olen nimittäin kasvanut metsien keskellä ja näin ollen kasvanut turpeeseen kiinni. Minusta Suomen luonto on karuudessaan aivan vertaansa vailla, enkä osaa kaivata rehevää sademetsää tai ikiaurinkoa ympärilleni. Suomen luonnossa oleellinen asia on nimenomaan vuodenaikojen vaihtelu ja toisaalta luonnon jylhyys. Niinpä uskon, että kuka tahansa turisti saadaan ihastumaan Suomeen ikihyviksi, jos hän näkee Suomen vuodenkierron.

Samaan sumppuun menee tietysti suomalainen kulttuuri: kirjallisuus, kuvataide ja musiikki. Ennen kaikkea kotimainen kirjallisuus on yllättävän tasokasta. Parhaita tekijöitä, Kiveä, Lehtosta, Sillanpäätä ja Haanpäätä voi verrata mihin tahansa maailmankirjallisuuden klassikoihin ilman että ne kalpenevat niiden rinnalla. Kuvataiteessa korkeaa tasoa pitävät yllä Salliset, Gallen-Kallelat ja musiikissa Sibelius, Kuula ja kumppanit.

Suomen kieli on asia, johon on kovasti kiintynyt ja joka kuvaa kansallisromanttisuuttani ehkä parhaiten. Elän nimittäin suomen kielessä ja kielestä. Asioiden kielentäminen ja ajattelu on eräänlainen pakkomielteeni, ja suomen kieli nimenomaan on elimellinen osa tässä tapauksessa.

Huippu-urheilu Marsiin!

Näin lätkähuumassa on hyvä julkaista uudelleen eräs pakina, jossa muka-dissaan huippu-urheilua. Paraskin puhuja, urheiluhullu mä!

Urheiluvihaajien näkökulmasta kaikki sponsoroitu ammattiurheilu on saatanasta – ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten penkkiurheilu. Urheilua ei nimittäin pääse pakoon vaikka asuisi pöpelikössä, koska kilometrin päässä asuva naapuri kuitenkin huudattaa tellua sellaisella volyymilla, ettei urheilusaasteelta voi välttyä. Niinpä ehdotan, että huippu-urheilu ja penkkiurheilijat siirretään punaisen planeetan kamaralle, jotta urheilunvihaajien hermot säästyisivät raastimelta. Tämän idean saa varastaa aivan vapaasti ken tahtoo:

Ensimmäisenä voidaan siirtää autourheilu, koska se kuormittaa telluksemme luontoa. Marsissa räikköset sun muut junttiautoilijat kaahaavat rinkiä tukehduttaen punaisen planeetan ilmakehän pakokaasuun. Toisena jääkiekkoilu eli yksinkertaisten vaimonhakkaajamiesten läimintäpeli. Marsissa katsojat saavat aivan vapaasti vaatia verta kentälle ja jääkiekkoilijat läimiä toisensa hengiltä. Samaan syssyyn menevät junttipallofanit, jotka voivat Marsissa nostattaa mellakoita kaikessa rauhassa.

Marsissa yleisurheilun ideologian ”nopeammin, korkeammalle ja HÄIKÄILEMÄTTÖMÄMMIN” annetaan toteutua kaikessa raadollisuudessaan. Dopingin käyttö tietysti sallitaan. Voittajana maaliin selviää se, jonka ruumis kestää eniten hormoneja. Marsin naisurheilijoilla kasvaakin joulupukin parta ja heidän äänensä on alempi kuin sonneilla.

Urheilunvihaajien näkökulmasta penkkiurheilijoiden ja liikuntafasistien siirtäminen on kaikkein helpottavin operaatio. Ensimmäisenä siirretään telluruudun ääressä mesoavat kaljamahat, jotka saavat Marsissa haukkua kaikki mielestään epäonnistuneet urheilijat pataluhaksi – aivan kuin heillä olisi paljonkin uskottavuutta urheilun asiantuntijoina vatsakkuutensa ansiosta.

Viimeisenä siirrettäköön liikuntafasistit, jotka rassaavat kaikkia rauhallisuutta rakastavia ihmisiä patistamalla YLÖS, ULOS JA LENKILLE. Heille kapakassa notkuva hippi on maailmanlopun ilmestys. Marsissa nämä ”fasistit” voivat vapaasti julistaa liikunnan ilosanomaa rasittamatta niiden korvia ja rauhaa, jotka sydämenä pohjasta vihaavat huippu-urheilua (osittain traumaattisen koululiikuntataustansa vuoksi) ja haluaisivat sen kiellettävän laeilla.

Radikaali konservatiivi

Paras käsitepari, joka kuvaa ajatusmaailmaani on radikaali konservatismi. Vastustan vähän tämmöistä teennäistä erikoisuuden tavoittelua, nurkkakuntaista laumasieluisuutta ja elitismiä. Tälläistä esiintyy tiedostavissa piireissä, jotka yrittävät osoittaa henkistä paremmuuttaan hörhöilemällä ja nirppanokkailemalla. Suvaitsevaisuuden nimissä saavat puolestani mellastaa kuten haluavat, mutta itse en samaistu heihin.

Olen mieluummin tavallisen maalaisjuntturan puolella, vaikka en tietysti aivan täysin samaistu peruspertsoihin ja autontuunaajiin. Kuitenkin jossain siellä pohjalla on tiettyjä tavanomaisia ja vanhakantaisia näkemyksiä. Kaikkiaan pyrin pitämään jalat maassa ja pitämään matalaa profiilia.

Ulkoilu

Itse olen oppinut pitämään ulkoilusta, ja toisaalta vierastan hieman sisätiloja. En viihdy enkä pysty hengittämään, jos olen liian pitkään neljän seinän sisällä. Niinpä minun on ulkoiltava vähintään pari tuntia joka päivä. Sairaana olen usein hermoromahduksen partaalla, jos en voi mennä ulkoilmaan. Komerot, kirjastot, baarit, punttisalit ovat hieman ahdistavia paikkoja, vaikka niissä tulee silloin tällöin käytyä.

Jos luen, luen mieluiten raikkaassa ulkoilmassa. Jos haluan kohentaa kuntoa, lenkkeilen tai teen jotain fyysisesti raskasta työtä ulkoilmassa, mieluummin kuin menen salille. Baarit ovat aika tunkkaisia paikkoja ja eniten inhoan niissä vellovaa tupakansavua (savuttomuus on hieno juttu - poinsit siitä päättäjille). En pidä myöskään suurempien kaupunkien ilmatilasta. Helsingissä on kiva käydä, mutta en koskaan voisi asua siellä, koska siellä on niin älyttömän huono ilma - ainakin minun keuhkoilleni, jotka ovat tottuneet raikkaaseen maalaisilmaan.

Ulkoiluun liittyy monia aktiviteetteja kuten kalastus ja samoileminen. Minulle luonto ja metsät ovat osa melkein jokaista päivää. Minulla on hieman erityyppinen luontosuhde kuin etelän ihmisillä, jotka käyvät pari kertaa vuodessa vaeltelemassa Lapissa. Minulle metsä on arkinen ja tavallinen asia, johon toki liittyy vähän mystiikkaa ja elämyksiä. Metsä antaa tilaa ajtella eri tavalla kuin sisätilat. Olen huomannut, että parhaat ajatukset ja ideat syntyvät usein ollessani samoilemassa jossain metsässä.

Olen huomannut, että monet kaverini pitkästyvät metsässä, mikä on minusta hieman omituista. Olen kehittänyt loistavan havaintokyvyn tutkiessani metsiä koko elämäni. Tunnen lajit hyvin, vaikka en ole koskaan opetellut niitä kirjoista vaan puhtaan kokemuksen ja havainnoinnin pohjalta. Osaan lukea metsää aivan toisella tavalla kuin ns. huoneihmiset, jotka viettävät suuren osan ajastaan tv:n tai tietokoneen ruudun ääressä.

Itselleni metsä on aika filosofinen juttu, koska en ajattele olevani mikään biologi, joka tutkii metsää mikroskooppisen tieteellisesti, vaan metsä on avara tila. Itse pidän melkein kaikista metsälajeista - sen ei tarvitse olla aarniometsä, vaan viihdyn melkein paremmin kohtuudella hoidetussa metsässä. Siellä ajatus lentää vapaasti...

Polkupyöräilystä

Kesä tulee ja pyöräilykuume nousee. Olen saanut tiivistettyä palasen pyöräilyharrastuksen hienoudesta kirjalliseen muotoon.

Polkupyöräily on suotta ylenkatsottu liikkumismuoto. Polkupyöräilyssä nimittäin yhdistyvät hyötyliikunta ja ekologisesti kestävä elämäntapa. Miksi siis monet valitsevat kulkupelikseen auton? Aivan laiskuuttaanko vain? Polkupyörä on kieltämättä hiukan rahvaanomainen kulkupeli (ainakin Matti Klingen mielestä), ja esimerkiksi raskaat kauppa- ja työmatkat ovat ehkä hyväkuntoisellekin pyöräilijälle liian suuri kanto kaskessa. Joskus taas teiden rakentajat ovat unohtaneet pyöräilijät tyystin, kun pyöräilijöille ei ole luotu ollenkaan sopivia kulkuväyliä.

Polkupyöräilyyn liittyviä hienoja asioita on lukuisia. Pyöräillessä vaikkapa taajamassa tuntee itsensä vapaammaksi kuin autoillessa, koskapa pyöräteillä on harvoin ruuhkaa. Valtateillä pyöräilijä tosin tuntee olonsa painostetuksi ja vähemmän vapaaksi, kun rekat survovat ohi ja joutuu olemaan pakokaasun ja tasapainoa horjuttavan ilmavirran vainoamana.

Polkupyörä on kesäiseen elämysmatkailuun mainiosti sopiva vehje, ja pyöräillessä idyllisillä pikkuteillä paljastuukin lajin koko hienous. Pyörän selässä nimittäin kokee luonnon paljon välittömämmin kuin auton läkähdyttävässä hytissä. Pyörän selässä on tietysti säiden armoilla niin hyvässä kuin pahassa. Pyöräillessä tulee vaistomaisesti kiinnitettyä enemmän huomiota luontoon, koska vaikkapa myönteinen tuulensuunta vaikuttaa kohottavasti ajomukavuuteen. Myös lämmön ja maanpinnan korkeuden vaihtelut pystyy pyöräilijä ainutlaatuisesti rekisteröimään, puhumattakaan tienvierustojen komeista maisemista.

Pyöräily voi olla myös sosiaalinen laji. Kaveriporukassa pyöräily käy kaiken lisäksi vähemmän voimille, kun saattaa myös peesailla tuulenhalkojaa. Mikään voima ei tietenkään pakota pyöräilemään henkihieverissä, vaan ehkä viisaampaa on välillä lasketella rennosti. Jalat taitaisivatkin muuttua kovan rutistuksen jälkeen sementiksi. Myös eväiden nauttiminen jollakin jylhällä rantakalliolla kuuluu tietysti olennaisena osana rennon pyöräilyretken kuvioon.

Minusta pyöräily on maan mainioin laji, ja oikeastaan mikään ei estä hyötyliikkumasta pyöräillen, ei edes syysmyrskyt tai paukkupakkaset. Mielelläni siteeraan tässä yhteydessä Kekkosta, joka sanoi: ”Kaikki syyt vältellä liikuntaa ovat tekosyitä.” Niinpä. Kai.

Lihansyönnistä

Meikä syö lihaa, koska pidän lihasta ja tarvitsen sitä ravinnoksi harrastaessani fyysisesti raskasta liikuntaa. En voi kuvitella elämää ilman lihaa, koska varsinkin punainen liha määrittää syömistäni olennaisesti. Tavallaan naudalle on kunniakasta liittyä osaksi eliökunnan henkisesti kehittyneimpään lajiin. Ymmärrän kasvissyöjiä, mutta en ole ryhtymässä kasvissyöjäksi näillä näkymin.

Kasvissyönti on ihan järkevää, koska siisteissä sisätöissä proteiinin ja muiden lihan sisältämien ravintoaineiden tarve on niin pientä, että se on korvattavissa muunlaisella ravinnolla. Liha sitä paitsi sulaa elimistössä hitaasti, ellei elämään kuuluu fyysistä raatamista runsaasti. Eettinen valvetuneisuus kasvissyöjien keskuudessa on myös ihailtavaa, vaikka joskus se tosin jättää varjoonsa jopa terveydestä huolehtimisen.

Suurin ongelma lihansyönnissä useiden kasvissyöjien mukaan on se, että se on eettisesti väärin. Tehotuotannossa nimittäin viisveisataan eläinten oikeuksissa. Itse on kyllä huolestunut eläinten elinolosuhteista. Pyrin katsomaan missä olosuhteissa kasvatettua lihaa pistän suuhuni. Itse lihansyöminen ei ole vaikeaa, jos tiedän ettei eläin ole joutunut kärsimään turhaan. Olen maalta kotoisin ja minusta on luonnollista nähdä, että se oma lammas on joutunut teuraaksi ja kohta se on omalla lautasellani.

Mielestäni eläimet ovat nykyaikana saaneet hieman liikaa inhimillisiä piirteitä, mikä sinänsä ei ole huono asia, mutta toisaalta eläinten inhimillistäminen menee vähän yli, kun kuvitellaan niiden olevan aivan ihmisen kaltaisia kokevia ja ajatteleivia olentoja. Varsinkin näin ajattelevat urbaanit kaupunkilaiset, joilla on ollu se oma "lemmikkimarsunsa" ja he ovat pieneä lukeneet "nallepuhia".

Minusta eläin on kuitenkin eläin, vaikka se voi toki muuttua rakkaaksi ja jopa perheenjäseneksi, jos kyseessä on esimerkiksi kissa tai koira. Naudat ja lampaat ovat eri asia, vaikka pienellä tilalla niilläkin on usein nimensä ja ne ovat yksilöitä, mutta silti ne jäävät sen verran etäisiksi ja toisaalta niitä kohtaan osaa suhtautua sopivan käytännöllisesti, jottei lihan syöminen tunnu älyttömältä ajatukselta.