Isänmaallisuus ja kansallisromantiikka

Isänmaallisuus ja kansallisuusromantiikka ovat pohdituttaneet useasti. Mitä isänmaallisuus merkitsee siis minulle?

Isänmaallisuus on usein miten juhlapuheiden abstrakti käsite, josta on hankala saada kiinni. Itsessäni en tunnista isänmaallisuutta, jos sillä tarkoitetaan militarismia, absoluuttista samaistumista suomalaisiin ja Suomen itsenäisyyden sekä kansakunnan edun nostamista kaiken edelle.

Toisinaan olen taipuvainen pitämään kansakuntia kuviteltuina yhteisöinä, kuten Benedict Andersson. Hyväksyn tietysti Suomen valtion edun, koska kaikki valtiot ajavat itsekkäästi etujaan, mutta nykyään kansallisvaltio ei taida olla paras mahdollinen hallinnollinen yksikkö, mm. siksi olemme EU:ssa.

Jaan isänmaallisuuden terveeseen ja sairaaseen. Minusta sairaaseen tai ainakin epäilyttävään isänmaallisuuteen kuuluu rasismi ja oman kansakunnan etnisten ryhmien pitäminen muita etnisiä ryhmiä parempina. Lisäksi sairasta isänmaallisuutta edustavat kiihkonationalistiset piirteet, kuten militarismi.

Epäilyttäväksi isänmaallisuuden ilmenemismuodoksi lasken Suomen tapauksessa patavanhoillisen "koti, uskonto, isänmaa" -ajattelun. Hyväksyn päivitetyn version tuosta, siis jos kodilla tarkoitetaan yksityisyyden kunnioittamista, uskonnolla mielipiteen- ja uskonnonvapautta ja isänmaalla Suomen kansalaisten etua.

Vierastan hiukan myös tällaista tyhjää isänmaallisuutta, joka ilmenee veteraanien palvomisena (heitä toki täytyy tukea ja muistaa) ja suomalaisten urheilijoiden saavutusten ylistämisenä – niin urheiluhullu ja sotilaallinen kuin olenkin. Minulle on käytännössä aivan sama, mitä joku Mika Myllylä on "saavuttanut" lykkimällä itseään eteenpäin kepeillä seisten lasikuitupalojen päällä.

Samaten ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla seurataan rinkiä kaahaavan pösilön eli Räikkösen edesottamuksia. Enpä näe mieltä myöskään väkivaltaisessa pelissä, jossa lätkitään mustaa kumista esinettä ja yritetään saada sitä häkkyrän sisään, vaikka entinen lätkänpelaaja olenkin ja vieläkin tykkään lyödä lätkää.

Vierastan hieman tätä uus-isänmaallisuutta ja yltiöpatriotismia, joka on ilmennyt mm. Adolf Ehnroothin palvomisena ja kohonneena maanpuolustusintona, vaikka olen tietysti vankasti kotimaisen asevelvollisuuden ja armeijan takana. Kaikkein huvittavin esimerkki uudesta hurraaisänmaallisuudesta oli se, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja Adolf raahattiin pukukoppiin huutamaan isänmaallisia korulauseita.

Olen myös kavahtanut niinkin viattoman ja ihanteellisen liikkeen kuin partion paatoshenkeä. Kerran meinasin tukehtua kahviini seuratessani partiomarssia, jossa partiolaiset etenivät tiukkana muotona johtajan antaessa käskyjään kuin upseeri. Juhlapuheet olivat tietysti kuin jostain Suojeluskuntien käsikirjasta eli tyypillistä hurraa-isänmaallisuutta.

Tervein isänmaallisuus on mielestäni kotiseuturakkautta, joka on kohdennettua isänmaan rakkautta, ja suomalaisen kulttuurin suosimista. Kotiseutuun kiintyminen ja vaikkapa kotimaisen kirjallisuuden tukeminen ja lukeminen on konkreettisempi teko isänmaan puolesta kuin vaikkapa hatara ja ahdasmielinen "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelu, puhumattakaan rasistisesta ajattelusta.

Suomalaisen kulttuurin tukeminen voi olla myös kotimaan-matkailua, kotimaan kulttuuritapahtumissa ja kohteissa vierailua sekä myös kotimaisten tuotteiden suosimista. Olen itse sen verran kansallis-romantikko, että matkailen myös kotimaassa siinä missä ulkomailla. Siinä mielessä olen outolintu sukupolvessani, joka haluaa mahdollisimman kauas eikä läheskään kaikki tunne kunnolla edes kotimaansa kamaraa.

Oma isänmaallisuuteni on ennen kaikkea suomalaisen luonnon ihannoimista. Olen nimittäin kasvanut metsien keskellä ja näin ollen kasvanut turpeeseen kiinni. Minusta Suomen luonto on karuudessaan aivan vertaansa vailla, enkä osaa kaivata rehevää sademetsää tai ikiaurinkoa ympärilleni. Suomen luonnossa oleellinen asia on nimenomaan vuodenaikojen vaihtelu ja toisaalta luonnon jylhyys. Niinpä uskon, että kuka tahansa turisti saadaan ihastumaan Suomeen ikihyviksi, jos hän näkee Suomen vuodenkierron.

Samaan sumppuun menee tietysti suomalainen kulttuuri: kirjallisuus, kuvataide ja musiikki. Ennen kaikkea kotimainen kirjallisuus on yllättävän tasokasta. Parhaita tekijöitä, Kiveä, Lehtosta, Sillanpäätä ja Haanpäätä voi verrata mihin tahansa maailmankirjallisuuden klassikoihin ilman että ne kalpenevat niiden rinnalla. Kuvataiteessa korkeaa tasoa pitävät yllä Salliset, Gallen-Kallelat ja musiikissa Sibelius, Kuula ja kumppanit.

Suomen kieli on asia, johon on kovasti kiintynyt ja joka kuvaa kansallisromanttisuuttani ehkä parhaiten. Elän nimittäin suomen kielessä ja kielestä. Asioiden kielentäminen ja ajattelu on eräänlainen pakkomielteeni, ja suomen kieli nimenomaan on elimellinen osa tässä tapauksessa.