Maaseutu - ahdasmielinen junttila?

Maaseutu ja kaupunki vastakkainasettelu alkaa olla menneen talven lumia. Minusta maaseudulla voi nykyään asua yhtä individualistisesti kuin kaupungissa. Tietty ahdasmielisyys, joka liitetään maaseutuun, on mielestäni suurelta osin menneisyyttä.

Ennen tiiviissä kyläyhteisöissä asuttiin lähekkäin ja seurattiin naapurin menestystä kovin tarkkaan. Tärkeää oli, että oma pelto kasvoi paremmin kuin naapurin ja että omat lapset pärjäsivät koulussa ja töissä paremmin kuin naapurin. Nykyään naapureiden kanssa ei olla useinkaan tekemisissä kuin vain välttämättömissä käytännönasioissa, kuten roskahuollosta sovittaessa jne.

Maaseudulla on toki hieman vähemmän valinnanvaraa kuin suuremmissa kaupungeissa. Pieneltä paikkakunnalta on hankalampi löytää omaa paikkaansa, ellei satu sulautumaan joukkoon riittävän kivuttomasti. Toisaalta nykyään tietoyhteiskunnassa ja nopean liikenteen yhteiskunnassa ei ole sidottu paikkaan, joten maaseutuympäristö ei ole samalla tavalla tukahduttava ja ahdistava nuoren näkökulmasta kuin esimerkiksi joskus 50-luvulla.

Maaseudulla on kieltämättä aika pienet piirit. Sen huomaa kunnallispolitiikasta, jossa on aina samat naamat ja kuviot. Karmeimpia paikkoja ovat nimenomaan pienet kepu-voittoiset kunnat erityisesti jossakin Pohjanmaalla. Siellä ei ole tilaa kovin paljoa uusille ajatuksille eikä toimintatavoille.

Yhteisöt ovat maaseudulla huomattavasti tiiviimpiä, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Maaseudulla ei ole ehkä niin helppo syrjäytyä, koska siellä pidetään silmällä ja tarvittaessa autetaan kaidalle tielle. Toisaalta jotkut pitävät maaseutua liian tapahtumaköyhänä ja tukahduttavana. Yhtä hyvin kaupunki voi olla tukahduttava ja lamauttava virikkeellisyydessään.